Miksi uhanalaista eläintä pitää metsästää?

Varsinais-Suomeen on sitten myönnetty kaksi sudenkaatolupaa. Toivottavasti tällä kertaa ei kaadeta kahta alfayksilöä. Luonnonvarakeskuksen mukaan viime talvena metsästetyistä susista jopa 20 saattoi olla laumansa johtajasusia. Myös Varsinais-Suomessa alfoja kaatui kaksi. Metsästyksessä kaatuneiden alfojen määrä herätti spekulaatiot siitä, oliko niiden poistaminen tarkoituksellista, jotta lauma hajoaisi ja jättäisi alueen.

Liipaisinsormen tarkkuutta sopii hiukan epäillä, onhan Länsi-Savossa eräskin epäilty susilauma osoittautunut metsäkaurislaumaksi. No, nelijalkaisia nekin ovat ja nisäkkäitä, ja kutakuinkin yhtä vaarallisisia ihmisille. Ehkä vaarallisempiakin, ainakin autoilijoille.

Minun järkeeni ei oikein tahdo mahtua, miksi uhanalaista eläintä pitää metsästää. Suomessa on noin 200-250 sutta, ja aivan hyvin niitä voisi olla kaksinkertainen määrä. Pysyisivät terveempinäkin kun geeniperimä olisi vähän laajemmalla pohjalla.

Heta Lähdesmäki on kirjoittanut kiehtovan esseen sudesta yhteiskunnallisena eläimenä (teoksessa Eläimet yhteiskunnassa, toim. Elisa Aaltola & Sami Keto, 2015). Suden asema yhteiskunnassa on muuttunut viimeisen sadan vuoden aikana huomattavasti: entinen vahinkoeläin on nyt suojeltu, ja siitä on tullut hyvin poliittinen ja yhteiskunnallinen eläin. Susista puhutaan, susia sivutaan lainsäädännössä ja hallinnollisissa aineistoissa, susia tutkitaan, suojellaan ja kaadetaan. Sudet eivät ole ainoastaan yhteiskunnallisen toiminnan kohteita, vaan ne vaikuttavat itsekin yhteiskunnallisiin käytänteisiin. Suden yhteiskunnallista asemaa pohtiessaan Lähdesmäki on huomannut hyödylliseksi käyttää tieteentutkija Donna Harawayn käsitettä luontokulttuuri. Luontokulttuurista puhutaan, kun puhutaan ilmiöistä, joissa kulttuurisiksi ja luonnollisiksi katsotut asiat ja oliot sekoittuvat. Vaikka sudet mielletään villieläiminä luontoon kuuluviksi, ne ovat myös osa inhimillistä kulttuuria ja suomalaista yhteiskuntaa. 

Suden yhteiskunnallinen asema on nyky-Suomessa epämääräinen. Ennen kuin susia alettiin suojella 1970-luvun alussa, suden asema oli yksiselitteinen: se oli vahinkoeläin, ja sellaisen sai tappaa. Nykyisen Suomen alueella asuneita ihmisiä on itse asiassa keskiajalta lähtien suorastaan velvoitettu metsästämään susia, ja tappamiseen on kannustettu myös maksamalla tapporahaa susista uuden ajan alusta aina vuoteen 1975 asti. 

Syynä susien kehnoon yhteiskunnalliseen asemaan voi ajatella olleen susien omat teot ja niiden ihmisille aiheuttamat haitat. Susien kerrotaan historian saatossa tappaneen ihmisiä, ja vieläkin muistellaan 1800-luvulla eri puolilla Suomea sattuneita lastensurmatapauksia. Näiden totuudellisuudesta kuitenkin kiistellään: kaikki eivät usko susien syyllistyneen jokaiseen niiden niskoille laitettuun kuolemantapaukseen. Monet myös painottavat lasten tappamisen taustalla voineen olla 1800-luvun huonon saaliseläintilanteen. Todellisten tai kuviteltujen lastensurmien muisto on kuitenkin vaikuttanut käsityksiimme sudesta. Ajatus suden vaarallisuudesta vaikuttaa nykyäänkin esimerkiksi koulukyytien järjestämiseen susialueilla. 

MikaLamminp
Vihreät

Olen julkaissut teokset Talvimatka (runoja, Oppian 2022), Eila ja Ossi – Suomen kielen alkeisoppikirja (Gummerus 2010), Mies joka putosi jaloilleen (romaani, Oppian 2020) ja Siltoja – Opettajan koronapäiväkirja (Oppian 2021).

Kuvan otti Timo Jakonen (Turun Sanomat)

Ilmoita asiaton viesti

Kiitos!

Ilmoitus asiattomasta sisällöstä on vastaanotettu