*

Nojatuolifilosofin narinaa Sattumasta, välttämättömyydestä ja politiikasta

Yhteiskunta on rakennettu itsepetoksen varaan

Elisa Aaltola saattaa hyvinkin olla Suomen paras esseisti. Ei hän ole sellainen tyylitaituri kuin Antti Nylén tai Pentti Linkola, mutta hän on älyllisesti niin ylivertainen, että jopa minun huomioni kiinnittyy kerrankin siihen mitä sanotaan eikä siihen miten sanotaan.

Luin tänään uudelleen hänen esseensä ”Tappava rakkaus: itsepetos, empatia ja tarkkaavaisuus” (Eläimet yhteiskunnassa, 2015), jossa tarkastellaan eläinfilosofiaa moraalipsykologian, mielenfilosofian ja moraaliteorian näkökulmasta. Aaltola kysyy, olemmeko tulleet yksilöinä ja yhteiskuntana kyvyttömiksi tunnistamaan oman vastuumme. Hän tarkastelee sekä itsepetosta että sen vaihtoehtoja – moraalista harkintaa, empatiaa ja tarkkaavaisuutta – suhteessa tapaamme kohdella muita eläimiä. Hän kysyy, minkä muodon saa yksilö tai yhteiskunta, joka samanaikaisesti rakastaa ja tappaa, ja miten muutoin voimme rakentaa suhdettamme toislajisiin olentoihin. 

Aaltolan mukaan nyky-yhteiskunta avittaa haluttomuutta luoda yhteyksiä oman vastuun ja muiden kärsimyksen välille. Kun maailma on kiiltävää pintaa, on helppo sivuuttaa kuolevien määrä, olla näkemättä kolmansien maiden köyhyyttä, tehtaiden pakkotyötä, syrjäytyneiden kipua tai eläinteollisuuden sisällä elävien olentojen kärsimystä. Yhteyksien kieltäminen pohjautuu itsepetokseen. Itsepetos on avain myös kulttuuriteoreetikko Susan Sontagin esille nostamaan pintojen maailmaan, sillä sen puitteissa kulutusyhteiskunnan uutuutta kimmeltävän markkinointikulissin takana säröilevää kärsimystä ei havaita. Itsepetos saa meidät sivuuttamaan omien tekojemme ja muiden kohtaaman kärsimyksen välisen yhteyden piilottamalla tuon kärsimyksen pintojen alle. Epämukava tieto katoaa näkyvistä. 

Sosiologi Stanley Cohen pitää itsepetosta yhtenä painokkaimmista ihmisyyden ja yhteiskunnan piirteistä ja väittää, että lopulta jokainen yksittäinen elämä ja yhteiskunta on rakennettu itsepetoksen varaan. Itsepetoksen puitteissa tunnistamme vain sen, mikä sopii maailmankuvaamme tai yhteiskunnan normeihin, ja suljemme pois sen, mikä uhkaa tuota maailmankuvaa tai noita normeja. Cohenin mukaan kyseessä on kognitiivinen konservatismi, joka kehottaa meitä pitäytymään vanhoissa kaavoissa, perinteisissä tavoissa ajatella.

Erilaisuus vaatii voimia, ja erityisen haastavaksi se käy, jos siihen liittyy muiden elämäntavan kritiikki. Pelkkä välittäminen ei riitä, jos ympäröivä yhteiskunta tarjoaa sen peitoksi itsepetosta. Uhrit tehdään kasvottomiksi, ja näin saadaan rakennettua jälleen yksi turvamuuri itsepetosta tukemaan. Uhreista tulee outoja olentoja, joiden kärsimykset eivät voi olla samanlaisia kuin meidän. Lopulta itsepetos johtaa banaaliin ajatteluun, jossa kärsimys menettää kaiken moraalisen merkityksensä. Eläinteollisuudesta onkin tullut yksi arjen muoto, jopa asia, jota pidetään ”luonnollisena” ja johon melkein kaikki ottavat osaa. Sen juuret ulottuvat mitä erilaisimpiin yhteiskunnan kerroksiin, ja se heijastuu niin tapaamme nähdä muut eläimet kuin itsemmekin. Normaali ihminen syö eläintä, joka on yksilöimätöntä materiaa. Turhasta väkivallasta tuli jossain vaiheessa, ajat sitten, rutiinia. 

Piditkö tästä kirjoituksesta? Näytä se!

1Suosittele

Yksi käyttäjä suosittelee tätä kirjoitusta. - Näytä suosittelija

Toimituksen poiminnat

Tämän blogin suosituimmat kirjoitukset